I can do it

Yöllä heräsin kauheaan ahdistukseen. mutta en jaksanut nousta vaa'alle. Keho painoi kuin lyijy. Halusin lähteä juoksemaan. Mutta en voinut, keho painoi kuin lyijy. Aamulla kun heräsin, avasin tietokoneen ja kävelin kohti vaakaa, käteni tärisi, sillä olin ihan varma että paino oli noussut, mutte se olikin laskenut eiliseen aamupainoon nähden. Hetken aikaa tuijotin numeroita, suljin silmäni ja avasin ne uudestaan. Tämä ei voi olla totta, olen laihtunut. Olin hetken niin onnellinen. Niin onnellinen. Kunnes ahdistus jysähti mieleen.

Olen tehnyt päätöksen, uuden sellaisen. En aijokkaan pitää kaloreita 1000. Aijon laskea ne 600-700kcal.

Sekin on liikaa. Mutta minun on pakko pysyä kondiksessa. Sitten kun elimistö tottuu siihen, niin voin laskea kalorit 500. Sisuksissani jysähtelevä ahdistus on niin voimakas. Pääni painaa kilokaupalla. Pelkään tulevaa viikonloppua. Äiti on silloin kotona. Mutta yritän syödä niin vähän kuin vain mahdollista. En voi sallia että viikonlopun takia painoni nousee. Painoni nimittäin ei saa nousta, ei enään koskaan. Ei enään ikinä.

Tänään pitäisi mennä lenkille. Pitäisi tehdä tappolenkki, mutta en tiedä pystynkö tekemään sitä. Tai pystynkö ylipääätensä tekemään mitään. Tunnen itseni niin typeräksi. Ihan kuin luulisin että paino putoaa istumalla. Pakko mennä lenkille. Edes sille 30min lenkille. Mieluiten 40min lenkille. Mutta sitä ennen minun on etsittävä minun ranteeseen tuleva aktiivisuusmittarini.