I'm strong



Äiti toi minulle äsken salmiakki karkkeja. Puristin ne nyrkkiin. Ja ne alkoi limaantumaan. Ja nyt ne odottavat roskiin pääsemistä. En todellakaan ajatellut edes maistaa niitä. Sen jälkeinen ahdistus repis minut kappaleiksi. Enkä muutenkaan halua pilata laihtumistani, sillä en ole tänään vielä syönyt enkä juonut mitään kaloripitoista. Olen niin ylpeä itsestäni. Iltapala on varmaan ainut jonka joudun väkisin syömään. Saa nähdä mitä nukkumisesta taas tulee.

Tunnen suurta inhotusta alkaa nukkumaan, koen sen inhottavuutena, koska joudun makaamaan sängyssä. Olen harkinnut et alan opettelemaan nukkumista istualteen. Se kuluttaisi enemmän kaloreita. Mutta valvoa en viitsi kauheasti, koska silloin en jaksaisi lenkkeillä. Uni on kumminkin laihdutuksen kannalta aika merkittävässä asemassa vaikka se onkin ahdistavaa maata sängyssä.

Lautaset kolisee keittiössä. Pelottaa. Ahdistaa. Entä jos äiti laittaa minulle soppalautasen eteen?
Mitä mä sitten teen? Mitä mä sit oikeesti teen? Mä en kestäis syödä. Mun olis pakko oksentaa.

Mulla kädet tärisee. Inhoan keittiötä, inhoan ruokaa, inhoan syömistä. Mä niin toivon hartaasti et äiti ei laita mun eteen soppalautasta. Sitä mä en ihan oikeasti kestäis. Iltapalassakin on ihan tarpeeksi kestämistä.

Ajattelin lähteä tänään viel lenkille. Lenkkeilen sillai et kulutan ainakin sen 300kcal. Sit olisin kuluttanut tältä päivältä liikunnalla reilu 500kcal. Hyvä minä! Ja huomenna uusiksi.

Muistan kun olin seiskaluokalla ja katsoimme terveystiedon tunnilla dokumenttia joka kertoi anoreksiasta, silloinen kaverini kauhisteli kuinka ruma se nainen oli, miten sairas se oli jne jne. Mutta itse ihailin vain hänen itsekuriansa, ihailin hänen kroppaansa, ihailin häntä ihmisenä. Totesin itselleni että sellainen minäkin haluan olla. Sitä minäkin tahdon. Ennemmin kuolen laihana, kuin ylipainoisena. Jos minulle olisi silloin sanottu että tulen painamaan yli 100kg, olisin kuollut nauruun. Mutta nytten asia ei naurata. Se ei naurata ollenkaan. Olen ylipainoinen, ja häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän itseäni. Miten ikinä saatoinkaan päästää itseni tähän kuntoon? Mutta asiaa ei tarvitse hyväksyä, mutta asin eteen voi tehdä jotain. Tämä ei ole loputonta. Tämän ei tarvitse olla sitä. Minulla on lähtenyt painon lasku hyvin käyntiin, ja minulla on kaikki mahdollisuudet olla kaunis vielä joku päivä. Mutta en todellakaan ala odottamaan vuotta että saan kauneuden itselleni. En todellakaan. Niin nopeasti kuin mahdollista. Töitä se vaatii, ilmaiseksi ei mitään tässä maailmassa saa. Ja olen valmis tekemään töitä. Olen vaikka valmis kuolemaan että saan olla kaunis. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

Minulla on vielä todella pitkä matka 50kg, mutta kyllä minä sinne pääsen, siitä pidän tiukkaan huolen. Minulla on kaikki oikeudet saada se mitä haluan. Eikä kenelläkään ole oikeutta riistää sitä minulta. Ei kenelläkään.

"me ajattelemme vain sinun parastasi koska itse et kykene siihen", joopajoo sanon minä. Eikö ihmisten pitäisi tukea minua tässä? Eikö sen pitäisi olla iloinen asia että saan painon pois, nähtävästi ei. Ihmiset haluaa että pysyn lihavana, että pysyn läskinä, että pysyn rumana. Mutta sitä minä en halua. Tämä on minun elämäni, ja minulla on ihan oikeudet elää se sellaisenaan kun itse haluan. Jos jollain on oikeus käyttää huumeita, on myös minulla oikeus laihduttaa. Joten kaíkki tämän vastustajat voivat painua perseeseen minun puolestani. Kyllä minä tiedän mitä teen, kyllä minä kannan sen seuraukset. Olenhan kantanut ennenkin.

i dont care if it hurts
i want to have control
i want a perfect body
i want a perfect soul