Wanna be beautiful



Paino laskenut eilisesti aamupainosta 900g.

Olin varmaan kymmenen sekunttia iloinen, kunnes muistin öisen uneni.

Siinä unessa paisuin muodottomaksi palloksi, olin oikeasti pallo, jolla oli vain jalat ja kädet.

Muistin kuinka hyppäsin istumaan sängylleni, tuli pakottava tarve jumpata, mutta en päässyt sängystä pois, jokainen raaja painoi ainakin tonnin. Tuntui et olen laiska ja saamaton.

Tänään jälleen yhden mandariinin päivä. Yritän huiputtaa äitiä tänäänkin. Koska en pysty pureskelemaan mitään leipää. Tuntuu kui hampaat olisi lakanneet toimimasta, olisi niin helpompaa olla syömättä.

Ajattelin että kun saavutan 100kg rajapyykin niin otan uuden kuvan kropastani. Saisi vähän vertailukohdetta. Ja näkisi että huijaako se vaaka vain minua, vai kertooko se aidon totuuden.

Minua niin ahdistaa se tuleva viikonloppu. Entä jos paisun sinä aikana? Entä jos oikeasti lihon?

Mä en kestäis sitä. Mun järki ei kestäis sitä, mun pää ei kestäis sitä. Se olis vika niitti, kaikelle.

Aina toisinaan ruoka aiheuttaa niin suuren ahdistuksen, et olisin valmis vaikka kuolemaan. Se on niin kauheata. Mä inhoan ahdistusta. Mutta se kertoo että miten mun pitää elää, se kertoo olenko tehnyt jotain väärää, olenko epäonnistunut jne.

Kun kävin tänään vaa'alla, ja sen jälkeen menin peilin eteen, tuntui et olisin paisunut yön aikana siitä makaamisesta. Kasvot oli levinneet, vatsa oli pyöreempi. Tuntui et olisin voinut hakea keittiöstä veitsen ja sipoa kaiken lihan minusta irti. Inho on niin suunnattoman suuri. Inhoan itseäni niin suunnattoman paljon. Inhoan tätä ihran määrää, inhoan kun lyllyn kun liikun. Inhoan! En todellakaan ansaitse ruokaa. En ansaitse sitä koskaan. En koskaan. Olen hirveä ihminen. Ihan hirveä. Ruma ja kauhea.