Wanna be beautiful

Söin äsken ruisleivän, 0,5tl margariinia, tomaatti siivuja 3kpl.

Ihan vain esittääkseni äidille että en säädä enään ruoan kanssa mitään. Nyt ahdistaa. Ahdistaa niin helvetin paljon. Haluaisin niin mennä oksentamaan sen leivän, minua ahdistaa niin paljon että voisi heittää kaikki lääkkeeni kurkusta alas. Mutta huomenna minä paastoan, minun on pakko! Mä niin toivon että äiti ei ole kertonut isälle mitään tästä, sillä jos on, niin minulla on treffit posliiniystävän kanssa.



Minua ahdistaa niin paljon koko elämä ylipäätensä. Miksei tämä ahdistus voisi jo loppua? Miksi vointini menee päivä päivältä syvemmälle suohon? Vaikka paino putoaisi, ahdistun siitäkin kun se ei putoa nopeammin. Ahdistun kaikesta. Tänään terapian jälkeen aloin itkemään. Olen niin väsynyt, niin väsynyt. Vaikka nukkuisin 13tuntia putkeen, olen julmetun väsynyt.

Tekisi niin mieli vetää lääkkeet alas alkoholilla ja toivoa että tuuli korjaa minut pois, mutta ei minulla ole halua kuolla ennen kuin olen saavuttanut haluamani. Niin kauan aijon taistella, niin kauan kun olen täydellinen. Minä taistelen. Minusta tulee onnellinen, heti kun painan haluamani verran. Minä uskon siihen.

Minusta tuntuu et ruoka tappaa minut hetkenä minä hyvänsä,eikä vatsani turpoamiselle näy loppua. Mä paisun siitä ruisleivästä kuin pullataikian. Itkettää. Vihaan itseäni. Mutta se oli syötävä, ihan sen takia että tää pysyy salassa. Huomenna minä paastoan, minun on pakko paastota, nimittäin jos joudun syömään, niin mä en tiedä mitä tehdä. Mä varmaan hajoan pirstaleiksi. Ja niitä pirstaleita ei voi enään kasata.