Wanna be beautiful

Tänään olisi tarkoitus mennä äidin kanssa ostamaan minulle uudet lenkkarit.
Nykyiset on jo neljä vuotta vanhat, et ne on mulle lestistä liian isot. Materiaali lörpsähtänyt.



Ajattelin mennä tänään illalla lenkille, sanon äidille et haluan kokeilla uusia lenkkareitani. Aika fiksua, eikö?

Teen jonkun uuden ja pitkän lenkin. Haluan että huomenna paino on alle 104kg. Luotan itseeni, että kun tarpeeksi treenaan, niin eiköhän se paino siitä rupea nopeammin varisee.

Toivottavasti tänään lämpötila ei nouse sinne 30 asteeseen, sillä haluan todellakin lenkkeillä, mutta, en todellakaan aijo skipata lenkkiäni, olis siel ulkona sit vaikka 50 astetta lämmintä. Se ei kuulu tapoihini. Minä en itseäni petä. Petin viime vuonna itseni todella pahasti kun aloin taas syömään, mutta nyt korvaan sen tapahtuman itselleni. Silloin kuin jouduin nenämahaletkuun, painoin 94kg, tällä kertaa pistän paremmaksi. Aijon pudottaa parissa kuukaudessa enemmän painoa. Ja kun minulla on 29.6 se lääkäri aika, aijon nostaa tavoitettani, aijon laihduttaa itseni 98kg painoiseksi. Eli kaksi kiloa tuli lisää tavoitteeseeni. Eli töitä pitää tehdä, ja rajusti. Mä niin nauttisin kun näkisin lääkärin ilmeen jos se punnitsee minut. Sillä valahtaa suu lattiaan asti. Hihii.. En nyt tarkoita et halua jäädä kiinni, en ole jäämässäkään. Keksin vaikka jotain fiksua valehdeltavaa hänelle. Onneksi olen jo täysi-ikäinen, niin hänellä ei ole oikeutta puhua äidilleni asiasta mitään.

Tämän hetken olen todella onnellinen, ja se että voisin olla vielä onnellisempi se tietäis sitä että minun on syötävä tänään max se yksi mandariini. Mutta yritän paastota tämän päivän. Iltapala on ainut joka pitää missata. En tiedä vielä miten sen teen, mut jotenkin. En aijo syödä enkä juoda mitään kaloripitoista. Pelkkää vettä. En tunne enään edes nälkää, toki vatsa kurnii aina välil, mutta ei minulla nälkä ole. Olen niin suunnattoman ylpeä itsestäni.

Tunnen itseni niin vahvaksi ja fiksuksi. Olen sata kertaa fiksumpi kuin äitini. Onneksi olen saanut valehtelemisen lahjan. Eilenkin äiti kysyi minulta lenkillä kun huuleni olivat kuulemma ihan valkoiset et olenko syönyt ihan riittävästi, niin nyökyttelin ja hymyilin. Tottakait minä olen. Minä kyllä pärjään pienillä kaloreilla, kyllä elimistöni tottuu siihen, on tainnut tottua jo. Minä voitan tämän pelin. Eikä kukaan voi minulle yhtikäs mitään. Ei kukaan. Ei vaan voi.