Wanna be beautiful

Äsken oli lounas.

Kun isä pyysi syömään, niin ahdistus kasvoi niin suureksi et aloin tärisemään.

Hotkin pienen annoksen ruokaa, hotkin ja kävelin ripeästi huoneeseeni ja oksensin vessassa sen pois.

En pystynyt pitämään sitä sisälläni. En voi lihota. Ruoka lihottaa minut muodottomaksi. Se nauroi minulle laitasella. "olet heikko, syö minut" "olet pelkkä paska, et sä pysty laihduttamaan". Se nauroi minulle. Mutta minä olin vahvempi kuin ruoka. Söin sen, mutta oksensin sen ulos. EN missään nimessä kehuskele tällä. En todellakaan, mutta se oli minun keinoni hallita ahdistusta.

Miten mä pystyn kotona syömään iltapalan? Miten mä pystyn siihen? En mitenkään. Enkä voi sitä kiertääkkää mitenkää. Mun epäonnekseni isä vie minut tänään kotia ennen aikoja ja joudun kotona syömään iltapalan. Yritän syödä eri aikaa kun muut. Piilotan ruoan taskuihini. Mutta minun tuurillani äiti haluaa et syödään samaan aikaa. Itkettää. Mitä mä teen? Mä tärisen vieläkin. Entä jos siitä ruoasta imeytyi se kermapaska minuun? Mitä mä teen?

Kotia kun pääsen, lähden kuolettavalle sauvakävelylenkille. Kävelen niin kovaa kuin jalat antaa vain periksi. Minun on laihduttava. Minun on laihduttava. Laihduttava! Minun on onnistuttava tässä.

Pakko onnistua. En siedä olla lihava enään päivääkään. Valitettavasti se läski ei lähde päivässä. Ja sekön itkettääkin. Mut kahden kuukauden päästä mä painan max 90kg. Ja hoitoneuvotteluun mennessä vielä vähemmän. Minä onnistun. Eikä kukaan saa tätä tuhota. Minä onnistun. Teen mitä tahansa että onnistun. Vaikka tuhoan suhteeni kaikkiin ihmisiin. Haluan olla vain laiha, se kaikkein laihin.

Ruoka on kiellettyä!