Wanna be beautiful



Mä petin itseni.

Mun piti vetää tunnin todella kova sauvakävely, mutta mä jäin vain 40minuuttiin. Mä en vaan pystynyt tekemään sitä tunnin lenkkiä. Älä selitä läski, huutaa päässäni. Kävelin todella reippaasti yhden ison mäen ylös, ja sen jälkeen se iski. Kauhean heikko olo. Tuntui et kohta, kohta mä oksennan vettä. Seisoin hetken paikoillani ja nojailin sauvoihini, pysäytin mittarini ja huilasin. Päässä kävi kauhea sota, olin laiska, läski, paska, saamaton läskipaska. Itkettää. Mut sehän on pelkkä fakta. Mä olen heikko ja saamaton, ennen kaikkea läski. Tämän huonon lenkin takia, saan nukkua ensi yönä vain  5 tuntia (normaalisti nukun vapaana 10-12h), se on minun rangaistukseni. Olen laiska, ja minun pitää kärsiä. Teen vaikka thinspo-vihkoa sen yön ajan. Luen kirjaa seisaaltaan tai jotain. Jotain järkevää. Sängyssä makaaminenkin on kiellettyä.

Kotia kun tulin, niin haistoin vastaleivotun leivän. Itku nousi kurkkuun. Suljin silmät ja hengitin syvää. Hoin päässäni että et itke et itke et itke. Kävelin keittiöön ja ristin käteni selän takana kun äiti ei ollut innostuksissaan leiponut pullaa. Iltapalaksi tiedossa siis yksi sämpylä. Ei enempää. Sipaisu margariinia, siis ihan vain sipaisu, ihan ihan vähän, ja tomaattia. Äiti oli myös tehnyt huomiseksi minulle linssi-risottoa ruoaksi. Omatunto rupesi soimaamaan minua kun heitän sen kumminkin vessanpöntöstä alas. Jos äiti tietäisi hän loukkaantuisi. Ja íhan ymmärrettävää. Mutta tässä pelissä tunteille ei ole sijaa. On ajateltava omaa parastansa.

Meinasin unohtaa parhaimman uutisen. Paino oli laskenut 106.4kg, eli -3.8kg.

Joo, nesteitähän ne on, mutta kyllä minä silti juhlin sitä. Olen onnistunut edes jossain. Ja huomenna se saa luvan olla taas vähemmän. Alan jo näkemään silmissäni sen miltä näytän jo kahden kuukauden kuluttua. Olen paljon laihempi kuin nytten. Hyvä vaan. En kestäis tätä läskin määrää kauempaa.