Olen uskotellut itselleni pitkään että viime nenämahaletkun takia,lääkärin ja hoitajien takia lihosin takaisin samoihin mittoihin. Ei se vaan mene niin. Ihan omaa typeryyttä se oli. Omaa heikkoutta se oli. Annoin ihmisten kiristää minua. Vaikka minun olisi pitänyt vain haistattaa paskat ja taistella vastaan, mutta minä olin heikko. Uskoin heitä. Ja söin. Ja kappas, paino nousi ja hoitajat ilakoivat siitä. Jännä juttu. Minä en kyllä missään vaiheessa ilakoinut siitä. En missään vaiheessa.
Olin tosiaan siel terapiassa eilen ja terapeuttini sanoi että olen ennen koulujen alkua osastolla jos samaa rataa jatkan. Minä vain naurahdin, minähän en osastolle palaa. Minä en mene aikuispsykiatriselle osastolle. Minä en mene sisätautien osastolle tippaletkuun, enkä nenämahaletkuun. Tälläkertaa se olen minä joka määrää tahdin, ei lääkäri, äiti, eikä isä. Se olen minä vain joka sen määrää. Terapeuttini myös kertoi että minä menen sekaisin kuin seinäkello jos juon pelkkää vettä, kun muka suolojen määrä laskee liian alas. En jaksa uskoa häntä siinä asiassa. En vaan jaksa.
Älä ikinä unohda kuka olet, tai mitä haluat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti