Wanna be beautiful



Tänään, illalla mie lähden juoksu lenkille. Saa nähdä kuinka kauan jaksan juosta, mutta aijon vetää itseni sillä lenkillä niin piippuun, että kalorit palaa. Niiden on pakko palaa. Huomenna painon on oltava alle 105kg, sen on pakko, pakko olla. Tai muuten, mä kostan sen itselleni.

Mussa on jokin vika, muo ei huvittais yhtään mennä lenkille, ylipäätensä en haluaisi astua kotiovesta ulos. Vois polkea kuntopyörää 30min ennen kuin äiti tulee kotia. Jos teen 30min kuntopyörälenkin, ja 30min juoksulenkin niin aika hyvin, vaikka eihän se toki riitä. Munhan piti liikkua päivässä ainakin se 2 tuntia. Mikä laiskimus. Ihan kun mä luulisin että voisin laihtua penkissä istuen. Hah. Aika väärä luulo. Oikea sika. Nyt sen on loputtava. Tänään mä poljen 30min, ja juoksen 30min ja huomenna menen tunnin sauvakävelylenkille, ja illalla taas tunnin sauvakävelylenkille. Tästä se lähtee. Pakko.

Vois mennä joku päivä tällä viikolla OVV:n toimistolla käymään ja kyselee asuntotilannetta. Mun on muutettava kotoolta pois, niin pian kuin suinkin vain  mahdollista. Tää salailu on aika vaikeeta kun äiti on niin tarkka. Omaan kotiin kun pääsen niin siitä se riemu vasta repeekin. Alan paastoomaan viikon putkia. Ah. Kuulostaa niin ihanalta ollakseen totta. Niin ihanalta.

Tosiaan 29.6 minulla on se psykan lääkäriaika ja siihen mennessä painon on oltava max se 100kg, toivottavasti hän ei ala ihmettelee. Mun pitää muistaa hymyillä ja vastailla fiksusti jokaiseen kysymykseen. Ja jos hän kysyy syömisistä, kuten aivan varmana kysyy, niin vastaan fiksusti ja valehtelen. Ja hymyillä pitää. Muuten narahdan kiinni. Hymy ei kyllä tällä hetkellä ole kovin herkässä, mutta sitten on pakko hymyillä, kuten on äidillekkin pakko hymyillä.

Mä en saa jäädä kiinni, en missään nimessä saa!