Don't ever give up



Kun katsoin tänään kaupassa itseäni peilistä, mä ihan säikähdin, hiukset roikkui löysinä päästä, ryhti on huonontunut, kasvoilla väsähtänyt ilme. Muistan kuinka mulla ennen oli hyvä ryhti, kuinka ylväästi kannoin itseni eteenpäin. Nyt sekin on vain historiaa. Mutta tiedättekö, sen ei tarvitse olla historiaa, vain minä voin tehdä asialle jotain, kukaan muu ei voi laihduttaa minua, kukaan muu ei voi lopettaa minun puolestani ahmimista, tiedän että ahmiminen ei lopu kuin seinään, se ei tule olemaan helppoa, mutta minun on taisteltava! Minun on taisteltava. En halua tuhota enään kertaakaan itseäni, en halua hakata päätä seinään enään koskaan. Miellän ahmimisen itseni kurittamiseksi, toisinaan se on lohduntuoja. Mutta mitään hyvää se ei minulle tuo. Pelkkää pahaa. Tänäänkin minä ahmin. Ja toiko se lohtua? Ei. Se toi fyysisen pahan olon, sekä psyykkisen pahan olon. Mutta sen ei tarvitse jatkua, tahtoa ja lujuutta se vaatii, mutta kaikki on mahdollista, on mahdollista että se loppuu, on mahdollista että olen joku päivä täysin vapaa tästä vankilasta.

Mulla on pieni tavoite. Haluaisin painaa ensi helmikuussa 25kg vähemmän kuin nytten. En tiedä nykyistä painoani, en käynyt aamulla vaa'alla, mutta huomen aamulla koittaa totuuden puhe. Jos esim painaisin 107kg, niin se tarkoittaisi sitä että helmikuussa minä painaisin 82kg. Ja se kuulostaa jo todella hyvältä, tähän nykyiseen verrattuna.

Minua naurattaa, minä nimittäin aijon onnistua, en anna itselleni varaa lipsua, en anna itselleni siihen tilaisuutta. Kun muutan toiselle paikkakunnalle, saan lenkkeily seuraa ja ystävän seuraa muutenkin. Puhkun ihan intoa, huomenna minä menen lenkille. Tämä päivä on piloilla, mutta huomisen ei tarvitse olla. Huomenna laitan kellon soimaan 9, ja syön silloin puuroa aamupalaksi, lounaaksi tulee kaksi makkaraa ja perunaa, välipalaksi hedelmää, päivälliseksi leipä, ja iltapalaksi leipä. Nyt alan ihan urakalla harjoittelemaan ruokarytmin noudattamista. Koska se on kaiken a ja o.

Minä aijon onnistua, aijon näyttää koko maailmalle että minä onnistun, ja ennen kaikkea näyttää itselleni että ahmimisen ei tarvitse musertaa minua maanrakoon. Tämän matkan minä muistan koko lopun ikäni, tämä matka muuttaa minua niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin.

Ja olen tehnyt toisen tärkeän päätöksen, aijon lopettaa kaloreiden vahtaamisen ja laskemisen. Ei minun tarvitse niitä laskea jos syön normaalia ruokaa ja normaalisti liikun. Kyllä se paino putoaa ilman kaloreiden laskemista. Syön pieniä annoksia, mutta tarpeeksi. En tarvitse siihen mitään vippaskonsteja.

Talousvaa'an mä otan nyt sitten tiukkaan otteeseen, alan punnitsemaan ruoka-annoksiani ja opettelemaan paljon on esim 250g ruokaa. Mut salaatteja, hedelmiä, vihanneksia, marjoja mä en punnitse.

Hyvä minä!