Wanna be beautiful

Laitoin äsken kannettavani kannen kiinni ja käperryin peiton alle, mieleeni tulvi yks kaks kaikki ikävät muistot nuorisopsyakiatrian osastosta. Vierihoito,pakkohoidot, kiinnipitotilanne, kaikki se mitä minulle on tehty. Varsinkin tuo kiinnipitotilanne tuli mieleen ahdistava asiana. Muistan kun voin todella huonosti, riehuin ja uhkasin tappaa itseni. Otin kuulokkeet käteeni ja aloin kuristaa itseäni. Hoitaja ryntäsi siihen ja repi johdon käsistä. Hän kaatoi minut sängylleni, huusin ja kiljuin. Ahdisti niin paljon. Halusin kuolla. Potkin ja riuhdoin. Siihen tuli toinen hoitaja lisää. Hän piti jaloistani kiinni ja toinen hoitaja makasi minun päälläni. Piti minua paikoillaan. Ja sitten minä purin häntä kädestä todella kovaa. "noh noh" oli hänen sanansa. Että mä vihaan sitä ihmistä vieläkin. Vihaan sitä tilannetta vieläkin.

Muistan tämän viimeisen osastollaolo ajan, kuinka lääkäri tuli juttelemaan minulle ja sanoi että "tilanne on nytten sen verran vakava kun et suostu syömään että sinut nyt laitetaan pakkohoitoon". Olin niin suunnattoman vihainen. Ja ei mennyt kuin päivä pari, en muista enään tarkalleen kun jouduin sisätautien osastolle tippaletkuun. Muistan kun kävelin niitä portaita ylös, kuinka minua pyörryttí ja heikotti. Mutta samalla tunsin itseni voittajaksi. Olin laihtunut melkein 20kg parissa kuukaudessa. Mutta myös häviäjäksi, kaikki oli saaneet yliotteen minusta, minua vietiin toiselle osastolle.

Kanyyli asetettiin käteeni, kättäni hierottiin kun se oli muka niin kylmä, kun ei suonta löytynyt. Olin sisätaudeilla muistaakseni puolitoista viikkoa. Jos nyt tarkalleen muistan oikein. Muistan kun kieltäydyin syömästä. Minulla oli ympärivuorokautinen valvonta. Ja se hetki kun huoneeseeni kärrättiin teline mihin viritettiin nenämahaletkun säännöstelijä, lasinen pullo joka oli täynnä nestemäistä ravintoa. Ja kun se letku laitettiin paikoilleen. Itkin ja ahdistuin.

Halusin repiä letkun irti, mutta annoin periksi sille. Psykan osaston omahoitajani silitti kättäni ja minua ahdisti.. Olin hävinnyt. Pahat ihmiset olivat voittaneet. He voittivat minut. Äitini ei halunnut tulla katsomaan minua sisätautien osastolle, mutta isä tuli, istuin sängylläni letku nenässä ja häpesin. Häpesin omaa heikkouttani. Halusin kiljua. Huutaa. Repiä letkun irti, mutta minä hymyilin, isälle. Hymyilin ja juttelin. Vaikka sisälläni kuohui ja ahdistus jylläsi. Olinhan hävinnyt.

Suihkussa kun kävin niin avasin letkun tulpan ja odotin että letku itsestään vetää ravintoa mahastani pois, tein sitä monesti. Tunsin jälleen itseni fiksummaksi kuin  mitä hoitajat ja lääkäri olivat. Jumppasin suihkussa, hypin hiljaa, ja meinasin pyörtyä. Tunsin itseni voittajaksi. Tuli hetki kun oli hoitoneuvottelu, siellä istui psykiatrian lääkärini, äitini, isäni, hoitoryhmästä oleva hoitaja ja minä. Minut päästettäisiin takaisin psykiatriselle osastolle.

Osastolla aloin "opetella" syömään uudelleen, koska se oli niin hankalaa. Vaikeaa. Tuskallisen hidasta. Kun en halunnut syödä, minua alettiin uhkailemaan uudelleen nenämahaletkulla, ja minä aloin syömään, ja sitä päivää minä kadun henkeni edestä! Minä en olisi saanut alkaa syömään! En olisi! Pääsin Tammikuussa pois osastolta. Pääsin vapauteen.

Ja sen osastokokemuksen jälkeen elämäni ei ole ollut ennallaa. Aijoittain yritän laihduttaa terveellisesti ajoittain epäterveellisesti, sitähän tämä on, sitä ei kukaan voi kieltää, mutta en jaksa enään välittää. En halua välittää. Mitä väliä? Haluan olla vain laiha. Ja nytten kaikki oli aloitettava alusta. Se sama 110kg painoinen tyttö tuijottaa itku silmässä peilistä, se sama tyttö, ennen nenämahaletkua. He lihottivat minut osastolla. Ja minä jatkoin ahmimista kotona. Ja tässä sitä ollaan. Mutta tästä lähdetään uuteen laskuun. Mutta nyt minä olen vahvempi, todella vahva. Enään en siedä mitään nenämahaletku uhkailuja, minun ei tarvitse kuunnella sitä. Ei enään koskaan. Minä suljen siltä korvani. Olen onnellisessa asemassa. Olen täysi-ikäinen. Teen tämän niin salassa että en jää kiinni. Mutta en todellakaan aijo syödä sen takia äly määriä sapuskaa. Mutta jokainen sen tietää että jossain vaiheessa joku huomaa että paino on pudonnut paljon, lyhyessä ajassa ja herää epäilys, mut who cares?! En minä ainakaan. Senkus huomaavat. Olen vahva, ja minua ei käännytetä. Minä en käänny. Nyt minä laihdun. Piste.