Oman elämänsä suurin pudottaja



Urgh!

Koko päivä mennyt ketuillensa, jäätelöä ja pannaria. Tekisi mieli lähteä juoksemaan pihalle verenmaku suussa, mutta en mene. Koska se olisi rangaistus, ja minä en enään rankaise itseäni. Mutta en hyssyttelekkään omaa typeryyttäni. On se vaan niin vaikeeta pysyä herkuista erossa, se on oikeasti todella vaikeeta.

Jos ihminen voisi kuolla itseinhoon, olisin kuollut jo aika päivää sitten. Tuntuu niin turhalta kaikki. Ihan oikeesti tuntuu turhalta. Tällähetkellä tuntuu että ainut toivo on täydellinen kontroloiminen, mikä tietäisi sitä että kalorit vähenee alle 600kcal/pv. Liikuntaa enemmän kuin laki sallii. Mutta, inhottava sana mutta. En halua hakata päätä enään seinään tämän asian kanssa. En halua enään kiduttaa itseäni ja haaskata ruokaa. Kaikki tuntuu niin turhauttavalta. Mikään ei koskaan onnistu. Päässä jumputtaa tunne että on laihduttava, on oltava laiha, täydellinen jne. Mut en vaan meinaa tänään jaksaa uskoa siihen että pääsen vielä joskus normaaliin painoon.

Haluaisin niin hakata päätä lattiaan, hakata niin kovaa että jokainen rasvasolu kuolee päästä, että jokainen solu joka himoitsee kaikkea turhaa kuolis sieltä ja antais minun vain laihtua. Mutta se ei ole mahdollista. Se vaatii lujaa tahtoa, lujuutta, uskoa, ja helvetinmoista työtä, mutta se kannattaa. Minä vielä nousen tästä kuopasta, minä nousen ja taistelen. Ihan varmana nousen. Minä näytän koko maailmalle, mutta ennenkaikkea itselleni että minusta on laihtumaan. Olen jo niin pitkään menettänyt uskoni itseeni, että nyt on aika saada se takaisin, nimittäin ilman uskoa itseensä, laihduttaminen on mahdotonta. Ainakin minun kohdalla se on mahdotonta. Nimittäin laihduttaminen vaatii uskoa itseensä.

Katsoin tänään taas Biggest loseria telkkarista, ja voi helvetti miten ne on muuttunut. Minäkin tahdon muuttua, minäkin tahdon laihtua. Minäkin haluan tehdä itseni ylpeäksi. Mutta miksei se onnistu? Miksi aina mokaan? Miksi miksi miksi? Pää sekoo.

Mulla menee hermot tähän kaikkeen.